Minä en lähde kotoa. En osaa kuvailla itseäni, koska en tiedä, olenko tällainen aina vai vain nyt, kun mielialani on muutenkin matalimmillaan. En tiedä, johtuuko eristäytyneisyyteni siitä, että olen normaalistikin epäsosiaalinen, vai onko se tullut masentuneisuuden mukana. Joka tapauksessa lopputulos on sama. Minä en lähde kotoa.

Tietysti minä viihdyn täällä, mutta on toisaalta vähän pakkokin, koska minulla ei ole muuta paikkaa, mihin mennä. Käyn normaalisti koulussa niin kuin muutkin, mutta sen jälkeen tulen takaisin ja olen yksin lopun päivää. Seuraavana aamuna herään, menen kouluun, tulen takaisin ja olen yksin lopun päivää. Se käy minulle, koska en jaksa muutakaan.

Tänään kävin kaupassa. En muista, milloin olen viimeksi tehnyt niin, mutta uskoisin sen olleen ehkä juuri ennen joulua, kun kävin ostamassa muutaman pakollisen joululahjan. Senkin ajan olisin toivonut olevani muualla. Milloin vietin viimeksi aikaa jonkun toisen kanssa? Jonkun oman ikäiseni? Ehkä lokakuussa tai joskus siihen aikaan. Se ainoa ihminen, jota siedän kouluajan ulkopuolella. Olen ilkeä ja kamala ihminen enkä tahdo että kukaan joutuu kärsimään minua. Enkä minä tahdo joutua kärsimään ketään muuta. Niinpä olen yksin.

Tämä blogi ei ole ensimmäinen eikä viimeinenkään. Luultavasti unohdan tämän melko pian ja annan kuolla itsekseen pois, mutta toivon, että niin ei käy. Olen kiintynyt tähän ja toivon, että pystyn pitämään tämän myös elossa, edes jonkin aikaa.